Marit Tuisk

Tunnustus: Kasvoin paikassa, jossa lääkärit pyörittelivät silmiään yrtteille... mutta äidilläni oli silti selvännäkijä pikavalinnoissa. Puhutaanpa siitä.

Kasvoin Viron SNT:ssä, missä virallinen ilmapiiri oli hyvin “luota tieteeseen, sivuuta mystiikka, äläkä todellakaan puhu aurastasi päivällisellä.” Järjestelmä nojautui voimakkaasti siihen, mitä nykyään kutsuisimme allopaattiseksi ajattelutavaksi, kliiniseen, rakenteelliseen ja näyttöön perustuvaan.

Ja silti... suljettujen ovien takana? Täysin eri tarina.

Kaikkeen oli yrttiteetä, kierrätetyissä purkeissa oli mystisiä tinktuuroita ja ainakin muutama venäjää puhuva ennustaja, jotka jotenkin tiesivät tarkalleen, milloin asiat olivat menossa pieleen. Äitini luotti heihin tarpeeksi pitääkseen heidät aina askeleen päässä, mutta auta armias, jos virolainen naapuri olisi saanut tietää. Ilmeisesti yksityisyys > valaistuminen.

Taaksepäin katsottuna tuntuu kuin olisin elänyt kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa:
- Julkinen: “Se on hölynpölyä.”
- Yksityinen: “Varmuuden vuoksi… juo tämä.”

Siirrytään yli 20 vuotta eteenpäin ja päädyn kapitalismin sydämeen, missä todellinen universaali laki näyttää olevan: se, jolla on resurssit, muokkaa narratiivin.

Täällä opin jotain yllättävää: Ei ole vain yhtä “totuutta”, on totuuden markkinat.

Kyllä, on olemassa lääketeollisuus, voimakas, vaikutusvaltainen ja juurtunut tutkimukseen, sääntelyyn ja tuloksiin. Mutta heti sen rinnalla? Kukoistava holististen harjoitusten universumi, meditaatio, energiatyöskentely, kasvilääkintä, hengitystyö, mitä näitä nyt on.

Ja kaikista yllättävintä? Ne eivät edes enää piiloudu toisiltaan. Luksus-spat Yhdysvalloissa yhdistävät tieteeseen perustuvia hoitoja äänikylpyihin ja chakrojen tasapainottamiseen. Sairaalat, ihan oikeat sairaalat, avaavat ovia reikille ja ohjatulle meditaatiolle täydentävänä hoitona.

Joten mikä muuttui? Ehkä ei mikään… paitsi että lopetimme teeskentelyn sen suhteen, että toinen kumoaisi toisen.

Koska riippumatta siitä, kasvoitko laboratoriotakkien vai teelehtien parissa, yksi asia tuntuu olevan johdonmukainen: Ihmiset eivät halua vain selviytyä, me haluamme tuntea olomme kokonaisiksi.

Ja siinä asiat muuttuvat jännittäviksi. Koska todellinen kysymys ei ole: “Kumpi on oikeassa?”

Vaan: Kuinka paljon totuutta pystymme pitämään hallussamme kerralla ennen kuin joku päättää, että olemme valinneet väärän puolen?